Kuka oikeasti välittää Englannin kapteeniudesta?


Englannin maajoukkueesta keskustellaan aina kuumeisesti. Kenen pitäisi valmentaa, ketkä pelaajat kuuluvat joukkueeseen, millä muodostelmalla pelataan, kuinka aktiivinen pelaaja saa olla sosiaalisessa mediassa? Siitä, kenen pitäisi olla kapteeni, ei kuitenkaan olla juurikaan keskusteltu.

Joskus joku tulee vielä väittämään, että kaikista Fabio Capellon Englannin peräsimessä kohtaamista ongelmista juuri kapteenikysymys oli se, joka pakotti hänet lähtemään. Hän oli valinnut kapteenin, jalkapalloliitto puuttui peliin ja Capello heitti puolentoista miljoonan euron lelunsa ikkunasta.

Kukaan ei kuitenkaan ollut siitä kovinkaan kiinnostunut, koska a) hyvin harva harmitteli Capellon lähtöä ja b) vielä harvempi halusi tai pystyi puolustamaan John Terryä hänen...eh, ei-kiltteytensä jälkeen.

Mutta viime perjantaina, kun pihisevä ja nilkuttava Frank Lampard lähetettiin takaisin Chelseaan ja Steven Gerrard ei jaksanut nousta sohvaltaan, Roy Hodgson antoi kapteeninnauhan Wayne Rooneylle. Yhtäkkiä koko maa reagoi kuin vanhus, joka kuulee kirosanan televisiossa.

Jotkut epäilivät Rooneyn johtajuutta. Toiset epäilivät hänen temperamenttiaan tai sitä, onko hän hyvä roolimalli niille miljoonille Englannin pienimmille faneille, joita ei oikeasti kiinnosta. Hyvin harva kyseenalaisti sitä, että Rooney on joukkueessa mukana, mutta kapteeninnauhan antaminen hänelle oli yhtäkkiä huono päätös.

Wayne Rooney on kuulemma uskoton, toisinaan väkivaltainen nuori mies, joka nähdään yhtä usein lehtien etu- kuin takasivullakin. Hänen nimissään on Englannin paidassa otettujen punaisten korttien ennätys, hän ei ole pelannut maajoukkueessa hyvin sitten EM-kisojen 2004 ja hän on maailman kolmanneksi parhaiten palkattu pelaaja. Vastuuton, röyhkeä ja moraaliton. Hän on täydellinen kapteeni, koska hän on kaikkea sitä, mitä moderni jalkapalloilija haluaa olla.

Tämä saattaa kuulostaa epäasialliselta, mutta johan se on todistettu, että jalkapalloilijan vaatimattomalla hauiksen ympäryysmitalla on suunnilleen yhtä paljon merkitystä kuin avioliittolupauksilla, joita pelaajat jakavat solariumissa tapaamilleen naisille.

Englannilla on meneillään pitkä ja traumaattinen prosessi, jonka tavoitteena on hyväksyä, ettei maalla koskaan ollutkaan mitään "kultaista sukupolvea". Rio Ferdinand elää keittokomerossa Piers Morganin rappusten alla, David Beckham on senttien päässä skientologiasta ja Ashley Cole tarvitsee ruskeita kirjekuoria päästäkseen maajoukkueeseen. Kaikkien muiden pelaajien vanhemmat ovat päättäneet, ettei heidän poikansa saa pelata sen John Terryn kanssa.

Wayne Rooney on vasta 26 ja kuten Tom Cleverleyn valinta maajoukkueeseen osoittaa, Englannin maajoukkueeseen pääsee jos pelaa Manchester Unitedissa. Rooney tulee olemaan sekaisin olevan maajoukkueen tukijalka ainakin seuraavat viisi vuotta. Kukaan muu ei voi olla yhtä varma maajoukkuevalinnastaan.

Jotkut ovat huomauttaneet, että hänen ensimmäinen lehdistötilaisuutensa oli tylsä ja väkinäinen, mutta mitä he odottivat? Alan Shearerkaan ei tullut paikalle 40-henkisen marssiorkesterin kanssa eikä Bryan Robson vastaillut kysymyksiin haikulaulannalla.

Fakta on, että britit antavat liian paljon arvoa kapteeninnauhalle. Modernissa jalkapallossa joukkue tarvitsee johtajia joka puolelle kenttää. On naiivia ja vanhanaikaista olettaa, että yksi ennalta määrätty yksilö jotenkin inspiroi muita yliluonnollisiin temppuihin tai kestävyyteen.

Rooney ei näytä siltä sotilaalta, joka ylennetään ensimmäisenä amiraaliksi, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole väliä. Vaikka sillä olisikin, Rooney ei peri mitään kultalusikkaa. Beckham vei Englannin puolivälieriin, Gerrardin aikana tuli selkäsaunoja toisella kierroksella, John Terry ei koskaan edes päässyt arvokisoihin saakka kapteenina. Ollaan rehellisiä: voiko Rooney pärjätä huonommin?

Adam Clery