Nether Netherland: Miksi Englantia on mahdotonta kannattaa


Median vaatimukset kuppikuntaisuudesta ja hysteerinen ylireagointi pelaajien synteihin ovat tehneet Englannin kannattamisesta mahdotonta. Kun pelaajien elämää seurataan mikroskooppisen tarkasti (ja kun pelaajat käyttäytyvät kuin täydet palikat), fanina alkaa toivoa, että Englanti menestyy pelaajia kohtaan kokemistaan tunteista huolimatta - jos ylipäänsä toivoo menestystä. Ainoana poikkeutena fanit ovat edelleen oman seuransa pelaajien ja uusien tähtien takana.

Aloitetaan Ashley Colesta. On perusteltua pitää häntä täydellisenä vasempana puolustajana. Hän on se puolustaja, joka pystyy toistuvasti laittamaan Cristiano Ronaldon koville. Sekä Arsenalissa että Chelseassa hän on osoittanut olevansa tasaisin mahdollinen suorittaja kummassakin päässä kenttää. Wayne Bridge, Sylvinho ja Asier Del Horno ovat vuorollaan haastaneet hänet. Cole on pitänyt paikkansa vuodattamatta hikipisaraakaan. Euroopassa häntä pidetään usein maailman parhaana laitapakkina. Itse asiassa Carlo Ancelotti sanoi juuri näin, kun mediassa spekuloitiin Colen siirtymisellä Paris Saint-Germainiin. Ashley Cole on loistava. Pidämmekö hänestä? Emme. Osansa on hysteerisillä raporteilla pelaajan suhde-elämästä, kaksimielisillä, Colen puhelimen käyttöön liittyvillä huhuilla ja sillä järkyttävällä tavalla, jolla Cole reagoi sopimukseen, joka olisi antanut hänelle 55 000 puntaa viikossa. Päälle epäluotettava todistajanlausunto, jonka Cole antoi FA:lle koskien John Terryn rasismijupakkaa. Eihän hänestä voi pitää.

Aivan, John Terry. Jose Mourinho ei rakenna puolustustaan sinun varaasi, ellet ole aivan huippuluokkaa. Terry on sitoutunut mutta myös paljon peliälykkäämpi kuin muistetaan mainita. John Terry oli englantilaistoppareiden kultaisen sukupolven luotettavin suorittaja. Hän teki harvoin virheitä ja inspiroi ympärillään pelanneita. Mutta...Terryyn liittyy rasismikohu, epäilyjä uskottomuudesta (monikossa), surevien amerikkalaisten kiusaamista World Trade Centeriin tehtyjen terrori-iskujen jälkeen. Tässä vain ne asiat, jotka tulevat nopeasti mieleen.

Eikä kyse ole vain Chelseasta. Terryn kanssa usein topparina pelannut Rio Ferdinand on teknisesti pettämätön. Kun Terry teki mieleenpainuvia viime hetken taklauksia, Ferdinand pelasi niin fiksusti, ettei joutunut tekemään niitä. Ferdinand ei tietenkään ole hyvä jätkä. Huumetesti johon hän "unohti" mennä ja sopimuskosiskelut Chelsean kanssa sen jälkeen, kun Ferdinand oli nostanut Unitedista palkkaa kahdeksan kuukauden lomansa ajan. Myös hänen kohdallaan on epäilty uskottomuutta, mutta pahinta kaikessa ovat hänen ilveilevät, narsistiset internet-sivunsa, lehtensä ja Twitter-tilinsä. United-fanillakin olisi vaikeuksia tukea tätä punapaitaista goonia, Englannin faneista puhumattakaan.

Toisella United-pelaajalla, Wayne Rooneylla, on hyvät puolensa. Hän on ensimmäinen Englannin varhaiskypsä pelaaja sitten Paul Gascoignen. Hänen ongelmansa on se, että hän väläyttelee tyhmää puoltaan yhä useammin. Isoäitejä ja punaisia kortteja, voit itse täydentää loppuun. Muillakin seuroilla on tampionsa. Steven Gerrard pitää itseään turhan korkeassa arvossa, on taipuvainen väkivaltaiseen käytökseen kentällä ja rakastaa kentän ulkopuolella Phil Collinsia kiihkeästi. Arsenalin Jack Wilshere twiittaa äärioikeistoon viittaavia viserryksiä ja Theo Walcott on vain sekaisin. Tässä vaiheessa ymmärrätkin jo, että he ovat huonoja ihmisiä.

Siinä ei ole mitään uutta, että futarit ovat epämiellyttäviä. He ovat ihmisiä ja ihmiset ovat yksi suuri katastrofi. Kuten Nick Cave sanoi, ihmiset eivät ole hyviä. Se ei ole jalkapalloilijoiden vika, sillä he toimivat aivan samojen parametrien mukaan kuin kaikki muutkin. Liian suuren libidon omaavat miehet tuhoavat hyviä suhteita, raha hämärtää suhteellisuudentajun. Väliin tulee muutamia järjen ja kiltteyden hetkiä. Mutta tässä kohtaa media tekee leikistä mahdotonta. Kuulemme pelaajien tyrimisistä koko ajan. Tuomiopäivän jutut tekevät kansasta masentunutta ja ärsyyntynyttä.

Tabloidit eivät auta asiaa. Juuri ne kaivavat likasankoja ja ärsyttävät jalkapalloilijoita niin paljon, että nämä joko myöntävät tehneensä virheen heti tai viimeistään luettuaan asiasta etusivun otsikoista. Myös asialehdet syyllistyvät samaan.  Koppavat entiset musiikkikriitikot ja vähäpätöiset olympiaosallistujat muuttuvat moraalinvartijoiksi. Päälle kommenttiosion ääliö, joka kuvittelee tietävänsä kaiken ja myrsky on valmis. Arkielämässä faneja rohkaistaan vihaamaan jokaista vihollisjoukkueen pelaajaa. Ase-, alkoholi- ja hypekone ruokkii jatkuvaa raivoa ja vihaa. Fanit tietävät jokaisen pikkuvirheen, koska ovat päätyneet muiden joukkueiden fanien luomaan netin kritiikkipyörremyrskyyn.

Yhtäkkiä tulee maajoukkuetauko. "Älä vihaa rasistia, idioottia, pettäjää, vaimonhakkaajaa tai köyhää; he ovat samasta maasta kuin sinä!". Se ei vain toimi.

Alexander Netherton