Professionally Speaking: miksi jalkapalloilijat eivät voi nauttia joulusta


Kuten tiedämme, jalkapalloammattilaisilla menee melko hyvin. Kaksi tuntia töitä päivässä, henkilöpalvontaa, nopeita autoja, rentoja naisia, korkeat palkat ja niin edelleen. Huonoja puolia ei ole valtavasti.

Perjantai-iltojen viettäminen tylsistyneenä aina erilaisessa mutta yhtä persoonattomassa hotellihuoneessa vettä tankaten ei kuulu niihin hyviin puoliin. Voi olla ärsyttävää kuulla kavereiden hilpeistä lasketteluretkistä, kun tietää, ettei itse pääse mukaan. Joku saattaisi myös suhtautua negatiivisesti, jos tuhannet ihmiset buuaisivat aina, kun töissä ei suju. Yleisesti ottaen ammattilaisjalkapalloilijan elämä on kuitenkin kerrassaan mahtavaa.

Paitsi jouluna.

Kun perheesi availee innoissaan lahjoja joulukuusen luona, sinä hyppäät autoon ja ajat harjoituksiin. Treeniä on ehkä siirretty noin tunnilla, jotta pelaajat ehtivät ajoissa kalkkunan ääreen, mutta se ei juuri helpota. Hienoille aamiaisille tai lasten lelujen kokoamiselle ei ole aikaa.

Bryan Robson kertoi minulle hiljattain, että 1980-luvun puolivälissä poliisi vei hänet tylysti putkaan, kun Bryan ajoi ylinopeutta matkalla Old Traffordille joulupäivän harjoituksiin. Kuulostaa hilpeältä, mutta yleensä matka sujuu ilman ongelmia.

Kun pääset kisapaikalle, tunnelma on yleensä hyvä: joka puolella pukuhuonetta kätellään ja toivotellaan hyvää joulua. Yhteisesti koettuun pettymykseen liittyy aina yllättävän iloinen henki.

Seuraavat tapahtumat riippuvat siitä, millaisen luennon manageri haluaa pitää.

Jos joukkue on hyvässä vireessä, treenit ovat ohi ennen kuin ne ehtivät alkaakaan. Lämmittely, pari hölmö spurttikisaa, peliä viidellä viittä vastaan ja tunnin päästä työ on tehty. Manageri antaa selvät ohjeet: nauttikaa päivästänne, älkää tehkö mitään tyhmää, nähdään huomenna pelissä.

Aina se ei toimi niin. Paineen alla toimivat managerit käyttäytyvät mielellään pöyhkeästi kuin Roope Ankka, jos he luulevat sen parantavan mahdollisuuksia tärkeään täyteen pistepottiin tapaninpäivänä.

Muistan eräänkin vuoden Southend Unitedissa 1990-luvun lopulla. Seisoin ja palelin, kun kun kävimme parin tunnin ajan läpi puuduttavia pelikuvioita - jalkapallon vastinetta varjonyrkkeilylle. Olimme niin huonoja, että todennäköisesti ansaitsimme sen, mutta halusimme silti mollata valmentajaa, joka ryhtyi ilkeäksi. "Hanki elämä", huusimme sisimmässänne, mutta se ei vaikuttanut mihinkään.

Jos olisin jatkanut lainalla Rotherham Unitedissa niin pitkään kuin alun perin oli tarkoitus, olisin viettänyt joulupäiväni vuonna 1996 yhdessä masentavimmista, kylmimmistä, pimeimmistä ja ilottomista bed and breakfast -paikoista, jonka olen koskaan nähnyt. Seura ei turhaan panostanut lainapelaajien viihtyvyyteen enkä usko, että seura olisi panostanut erityisesti myöskään joulupäivään. Minä olin onnekas, sillä keskeytin lainajakson ennen aikojaan ja vietin joulua kotona, mutta seuraan jääneet pelaajat eivät olleet yhtä onnekkaita.

Jos tiedät, että tapaninpäivänä on peli, joulupäivän loppu on todellinen luonnetesti. Lautasta ei vain voi pinota täyteen, jouluvanukasta sallitaan vain yksi annos ja pieni viinilasi on saatava riittämään mahdollisimman pitkäksi aikaa.

Se ei ole mikään maailman loppu, mutta käytännössä olet kuin juoppokuski. Joka. Ikinen. Vuosi.

Joskus voit silti uhkapelata harkitusti. Joulupäivänä 1995 olin melko vakuuttunut, etten pelaisi seuraavana päivänä Highburylla QPR:ää vastaan kello yksi alkavassa ottelussa. 23. päivän ottelussa Anfield Roadilla olin penkillä, mutta en pelannut. Koska tuolloin nimettiin vain kaksi kenttäpelaajaa vaihtopenkille, en uskonut, että pelaisin.

Joudun siis tunnustamaan, että innostuin liikaa. Alas taisi mennä pari-kolme olutta ja teehetken koittaessa saatoin myös lurauttaa itselleni hiukan portviiniä. Ei mitään suoranaista hulluttelua, mutta kiellettyä joka tapauksessa.

Mitä tapahtui seuraavana päivänä? Kävelin pukuhuoneeseen kello 11.30, vilkaisen kokoonpanoa ja siellä minä olen: numero 29, Adrian Clarke. Ei penkillä, vaan avauksessa. Se oli ensimmäinen Valioliiga-otteluni avauksessa!

Miten meni? Voitimme 3-0 ja pelasin erittäin hyvin. Se oli ja on edelleen koko urani kohokohta.

Tämä osoittaa vain, ettei pieni kalkkunan hamstraus vahingoita ketään.

Hyvää joulua!

Adrian Clarke