Twitterin tampiot


Ah, Twitter. Kaikista maailman pimeistä loukoista se on kahdesta syystä ainutlaatuinen. Ensinnäkin se on planeetan ainoa paikka, jossa toimittajat pitävät itseään julkkiksina. Toisekseen (tämä on vielä pahempaa), se on planeetan ainoa paikka, jossa julkkikset pitävät itseään toimittajina.

Viimeksimainittu ei yleensä ole ongelma. On täysin harmitonta, jos r 'n' b -tähdet pitävät meidät ajan tasalla, ja poliittisilta saarnoilta sekä epätoivoisilta pyynnöiltä välttyminen on vain yhden unfollow-nappulan klikkauksen päässä. Kun yhtälöön sekoitetaan jalkapallo, twiittien välttäminen onkin hankalampaa, koska futareiden Twitter-tekemisistä tulee kansallisia uutisia.

Siitä ei ole kolmea vuottakaan, kun seurat, agentit ja huolestuneet äidit johdattivat pelaajia PR-työn nirvanaan. X-Box Liven ja yökerhojen silkkinauhoilla ja kaapin kokoisilla ovimiehillä rajaamien alueiden takia pelaajien oli yhä vaikeampaa tehdä jotain typerää julkisesti. Kaikki sopimusneuvotteluiden yksityiskohdista pelaajien suosikki-Spice Girliin lakaistiin pois julkisista silmistä mediaa hallinneiden edustajien ansiosta. Se oli todella, todella tylsää.

Maailmanlaajuinen yleisö pääsi kuitenkin yhtäkkiä katsomaan, kun internetiin syntyi jalkapalloilijoille selkääntaputtelun, valittamisen ja naureskelun mekka, jossa pelaajat voivat tehdä itsestään täysiä pässejä. 24-tuntinen uraitsemurhien show, johon saa ilmaisen lipun internet-yhteyden mukana.

Twitterin sanotaan yhdistäneen fanit ja jalkapalloilijat uudelleen. Nämä eivät kuitenkaan ole niitä aikoja, jolloin nykyfanin isä joi samoissa pubeissa Manchester Unitedin tai Cityn pelaajien kanssa. Ennemmin Twitter muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, kuinka eristäytyneessä kuplassa he elävät meihin muihin nähden.

Irlannin nuori laituri James McClean tarjosi tuoreimman esimerkin. Hän pystyi pitämään suunsa kiinni, kun häntä ei valittu viikonlopun MM-karsintaan, mutta heti kun mies sai puhelimen käteensä, hän paukutti 140 manageria kritisoivaa merkkiä. Ensin bittiavaruuteen häipyi kyseinen viserrys, sen jälkeen koko Twitter-tili.

Viikkoa aiemmin Leon Knightin (ex-Chelsea, QPR, Huddersfield, Sheff Wednesday, Brighton, Swansea, Barnsley, MK Dons, Wycombe, Rushden, Thrasyvoulos, Hamilton, Queen of the South, Coleraine ja Glentoran) tili suljettiin, koska hän nimesi ja pilkkasi naisia, joista ei sattunut pitämään. Paikallisen sheriffin apujoukkoineen kerrotaan piipahtaneen Knightin luona samasta syystä.

Muistamme myös Rio Ferdinandin, joka tavanomaisesti retweettasi viserryksen, jota jotkut pitivät tavanomaisena rasismina. Jos et ole nähnyt jotain näistä, älä pelkää: lisää on tulossa ja varmasti melko pian.

Ainakin siihen asti, että seurat alkavat ottaa vastuullisuuden sosiaalisessa mediassa vakavasti. Moni onkin varmasti huomannut, että useat olettavat, ettei heidän tekemisillään netissä ole juuri seurauksia. Nykyisessä kybermaailmassa älypuhelimen tai tietokoneen ruutua pidetään turvallisuuden merkkinä.

Kuuluisat futarit, joita paijattiin, hemmoteltiin pilalle ja hypetettiin jo heidän matkallaan maineeseen, vain kasvattavat ongelmaa. Miten agentti selittää käsitteen seuraus ihmiselle, jota on vuosien ajan ehdollistettu pois seurauksista? "Muistatko kun kerroin, että olet loistava, voit tehdä mitä haluat, eikö ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat? Unohda se. Lähetä vain Instagramiin kuva seuraavasta pikaruoka-ateriastasi ja ole hiljaa tästä lähtien."

Asia on siis seurojen käsissä. Joko he pitävät jonkun ammattilaisen ja liitutaulun johdolla kahden päivän kurssin siitä, mitä internetiin voi laittaa ja mitä ei (X-Factor, kalastus, uudet nappikset - hyvä. Manageri, ihonväri, oikeusistunnot - paha), tai pelaajien ilmaisunvapaus lähenee loppuaan. Jokainen twiitti kulkemaan mediadeskin kautta, jossa tekniikkaguru lukee joka viserryksen, siivoaa sen epätoivotusta sisällöstä, lisää positiivisuutta ja korjaa kirjoitusasun? Ei kiitos.