Mitä tapahtui keskikentän kovanaamoille?


Suhteellisen lyhyen planeetalla viettämäni jakson aikana olen nähnyt joitan upeita jalkapallojoukkueita. Jotkut niistä olivat jännittäviä, toiset pragmaattisia, jotkut näiden kahden hyviä yhdistelmiä, mutta kaikilla oli loistavia yksilöitä.

Nykyään on trendikästä istua ja analysoida joukkuepelin hienouksia, pilkkoa osiin kaikki syöttöprosenteista suunnanmuutospelin kaavoihin. Jossain kohtaa käy kuitenkin niin, että joukkuetta muistellaan sen yksilöiden kautta. Joukossa on yleensä maalintekijä, ehkä sankaripuolustaja tai fantastinen laituri, mutta viime aikoina menestyvien joukkueiden kiinnekohdaksi on muodostunut rautainen, hihansa ylös käärinyt puolustava keskikenttäpelaaja.

On vaikea ajatella Manchester Unitedin viime vuosien menestystä ajattelematta Roy Keanea potkaisemassa vastustajaa katsomon ensimmäisen penkkirivin puolelle ja purkamassa palloa. Kuka voisi unohtaa Patrick Vieiran kirmaamassa kohti omaa maalia ja sitomassa anakondajaloillaan ketä tahansa, joka uskaltautui pallon kanssa Arsenalin kenttäpuoliskolle? Eräs tietty rooli jopa nimettiin Claude Makelelen mukaan.

Kaikki puhuvat kauniista pelistä, mutta jokainen tietää sisimmässään, että on myös se rumempi puoli. Jokaista supertaitavaa, puolustuksen läpi tanssahtelevaa eteläamerikkalaista kohti tarvitaan pelaaja, joka pystyy pysäyttämään hänet. Halusimme myöntää sen tai emme, hurja liukutaklaus märällä kentällä kirvoittaa aina kaksi kertaa suuremmat suosionosoitukset kuin piruetti ja pikkuharhautus. Jos haluaa voittaa ottelun, täytyy ensin saada pallo.

Viime aikoina ja etenkin tällä kaudella pallonhallinnasta on kuitenkin tullut uusi ehkäisyväline. Valioliigan parhaat joukkueet yrittävät pallonriiston sijaan kontrolloida uhkaa. Vastustaja yritetään paimentaa vaarattomille alueille. Sitten odotetaan mahdollisuutta katkaista harhasyöttö. Se näyttää siltä, kuin erikoisjoukot yrittäisivät tehdä rynnäkön suurlähetystöön kädessään maanittelulauseista koostuva kirja ja iTunes-kuponkeja, joissa lukee liidulla kirjoitettuna "saisimmeko pankkivangit takaisin"?

Jotkut väittävät, että se on jalkapallon pelaamista "oikein". Kieltämättä se muuttaa pelejä avoimemmiksi. Edellämainitun Claude Makelelen aikana Chelsea päästi kokonaisen Valioliiga-kauden aikana vain 15 maalia, nyt Manchester United johtaa sarjaa, vaikka on päästänyt jo tähän mennessä 16 maalia. Eikä joulukuusikaan ole vielä ehtinyt tupaan.

Puolustusheikkoudet on helppo laittaa silmissä murenevan Rio Ferdinandin tai minkä tahansa vuokratyöfirmasta hankitun toppariparin piikkiin. Onko kuitenkaan mikään yllätys, että Aston Villa tekee maalin, koska rangaistusalueen rajalle juossutta pelaajaa ei merkata, tai että puolustus aukeaa yksinkertaisella harhautuksella keskikentällä, jos alin keskikenttäpelaaja on Michael Carrick?

Michael Carrick on loistava pelin opiskelija ja hyökkäyspelissä tärkeä joukkueelleen, mutta kun vastustajan peliä pitäisi rikkoa, hän on hyödytön.

Hän ei tosin ole ainoa. Katsokaa vaikka Arsenalin Mikel Artetaa. Alex Songin lähtö ja Santi Cazorlan tulo ovat siirtäneet Artetan Arsenalin keskikentän synkimmille maille. Hän on ollut melko tehokas vastustajan häiritsemisessä ja tilojen sulkemisessa, mutta kun Bryan Ruiz varastaa häneltä pallon Arsenalin rangaistusalueella, Arteta yrittää riistää pallon takaisin villapaidan fysiikalla. Chelsean John-Obi Mikel ilmeisesti nauttii siitä äänestä, joka syntyy, kun vastustaja ohittaa hänet. Lisäksi olen lukenut runokirjoja, joilla on enemmän fyysisiä ulottuvuuksia kuin Joe Allenilla.

Ennen tällaisia pelaajia suojeli otus, joka oli huomattavasti jäljempänä evoluutiossa, mutta pelottavan paljon korkeampana ravintoketjussa. Nyt nämä pelaajat ovat omillaan mitä armottomimmassa ympäristössä. West Bromwich ja West Ham ovat ylittäneet kaikki odotukset. Onkin syytä huomata, että siinä missä Arteta ja Carrick antavat keskimäärin eniten syöttöjä liigassa per ottelu, Mark Noblella ja Claudio Jacobilla on nimissään kärkipaikka vastaavassa taklaustilastossa.

Kukaan edellämainituista ei pärjäisi Roy Keanelle tai Patrick Vieiralle. Vanha päiväjärjestys lentää romukoppaan, kun englantilainen jalkapallo muuttuu.

Adam Clery