Nether Netherland: miksi Walcott kiinnostaa?


Joitakin ihmisiä pidetään selittämättömän kiinnostavina riippumatta siitä, mitä he tekevät. Se pätee myös jalkapallossa, kun Theo Walcottin sopimuksen loppu lähestyy. Manchester United, Manchester City, Chelsea ja Liverpool (älä naura) haluavat hänet. Arsenal haluaisi kovasti pitää kiinni pelaajasta, jos ei muuten niin tietääkseen, miltä se tuntuu. Se kertoo ilmeisesti siitä, millainen pelaajan on oltava päästäkseen yhteen Englannin suurimmista joukkueista. Ja siitä, millaisia pelaajia Englanti kasvattaa.

Theo Walcott on nopea. Todella, todella nopea. Hän osaa juosta todella, todella, todella, todella nopeasti. Hän voittaisi suorassa juoksukilpailussa lähes kenet tahansa Valioliiga-pelaajan. Valitettavasti hän myös yrittää pelata kaikki ottelunsa tällä tyylillä. On tehokas taktiikka yrittää saada Walcottille tilaa keskittää tai laukoa ja siten hyödyntää muiden pelaajien kömpelöt suoritukset. Kovin sofistikoitunut taktiikka se ei ole. Sillä ei avata yhtäkään organisoitunutta puolustusta, joka osaa puolustaa erilaisia hyökkäyksiä vastaan ja antautuu vain todellisen nerouden edessä. Ronaldo? Messi? Äh, yksi Walcott kiitos!

Viimeiset 20 vuotta Englannissa on tiedetty, että junioripuolella arvostetaan kahta asiaa yli kaiken, syöttämistä ja pallonhallintaan. Anteeksi, nyt meni väärin...ne kaksi asiaa ovat 1) pituus ja/tai 2) taito olla todella, todella, todella, todella nopea. Junioritasolla pituus ja koko antavat isoimman epäreilun edun. Näillä ominaisuuksilla on myös vähiten tekemistä valmentamisen kanssa.

Oli Espanjan antama opetus mikä tahansa, Englannissa ei arvosteta pikkusieluisia ominaisuuksia, kuten syöttöjä, pelikäsitystä ja rauhallisuutta pallon kanssa. Niistä olisi tosin enemmän hyötyä pitkässä juoksussa. Viime aikoina Englanti on kuitenkin saanut nostettua joitakin peliälykkäitä nuoria maajoukkueeseen, ja ne pelaajat kuuluvatkin maan viihdyttävimpien pelaajien joukkoon.

Danny Welbeck tekee maajoukkueessa tasaisesti maaleja. Hänellä on myös älyä pelata muutamalla eri pelipaikalla. Hän osaa siis muutakin kuin juosta todella, todella, todella, todella kovaa. Hänellä on myös kärsivällisyyttä ja maalivainua (katso vaikka viime kesän maali Ruotsi-ottelussa). Jack Wilshere on ehkä mielissämme kehittynyt, vaikka hänen nilkkansa ei toiminut puoleentoista vuoteen. Hänen viime aikojen esityksensä osoittavat kuitenkin, että kentällä hänellä on peliälyä enemmän kuin useimmilla englantilaispelaajilla - sanoi ja teki hän kentän ulkopuolella sitten mitä tahansa.

On muitakin pelaajia, kuten Tom Cleverley ja Ryan Bertrand, jotka tuntuvat pelaavan ihan eri peliä kuin Steven Gerrard ja Frank Lampard. Molemmat ovat loistavia, mutta täysin rajoittuneita pelaajia - se on englantilaisuuden ydin. Theo Walcott on kuitenkin vanhanaikaista mallia. Hänellä olisi nopeutensa ansiosta pitänyt olla tilaa ja aikaa parantaa kykyjään, mutta hän kehittyy surkean hitaasti. Ehkä ei ole ihme, että niin laiskasti uraansa suhtautuva pelaaja valittaa nyt palkastaan ja asettaa rahan kehittymisen edelle.

Ei ole mitään uutta, että pelaaja näyttäytyy pellenä. Englantilaisuus saa hänet näyttämään arvokkaammalta, mutta en ymmärrä, miksi joukkueet jahtaavat häntä. Markkinoiden kuumin pelaaja on laituri, joka osaa juosta todella, todella, todella, todella nopeasti. Se pitää varmaan käsittää siten, että englantilaiset myöntävät hävinneensä kisan Manner-Euroopan maille ja joukkueille.

Manchester Unitedilla on Ashley Young, Antonio Valencia ja Luis Nani. Kaikki ovat laitureita, jotka tarjoavat enemmän kuin Ealcott. Young on ehkä kauhea pelkuri, mutta ainakin hän osaa syöttää ja keskittää tehokkaasti. Walcottiin ei voi siinä mielessä luottaa. Nani on epätasainen Cristiano Ronaldon korvike, joka luottamusta saadessaan pystyy pelaamaan aivan huipputasolla. Hän on yksi harvoista Unitedin pelaajista, jotka pystyvät odottamattomiin ratkaisuihin. Odottamaton on Theo Walcottin vastakohta. Valencialla on vastaavat nopeusominaisuudet, mutta hän on tunnollinen ja luotettava. Walcott ei selvästikään ole sitä: hänellä on käsivarsitatuointi.

Chelsealla on Juan Mata, Eden Hazard, Ramires ja Oscar: loistava sekoitus älykkyyttä ja tehokkuutta, eikä keneltäkään puutu nopeutta. Heidän ei tarvitse alentua Walcottin tasolle, mutta silti Chelsea tavoittelee Walcottia.

Cityllä on David Silva. Lisäksi eilinen näytti, että Samir Nasri pystyy olemaan sekä ovela että nopea, jos häntä sattuu kiinnostamaan. Hän on Theo Walcottin päivitetty versio, minkä Arsene Wenger varmasti tiesi ennen kuin Nasri "yllättäen" jätti Arsenalin. Tarjous Walcottista olisi absurdi ratkaisu. Jos City haluaa tuhlata tilaa laidoilla, heillä on jo Scott Sinclair sitä varten. Roberto Mancinilla on otsatukka ja riita taktiikkataulun kanssa. Hän tarvitsee fiksuja pelaajia avukseen, ei pelaajia, jotka ymmärtävät peliä vielä huonommin kuin hän itse.

Joojoo, hän on todella, todella, todella, todella nopea. Hän osaa keskittää ja laukoa keskinkertaisesti, mutta se ei riitä selittämään kiinnostusta. Hän ei osoita kypsymisen merkkejä eikä hänellä ole henkistä vahvuutta, jolla hän kantaisi joukkuetta. Arsenalia hän ei todellakaan kannattele. Hän on kiistämättä tehokas, mutta ei nykyaikainen. Hänen pelaamisessaan ei näy kehitystä. Hän on ehkä nyt huipputasollaan eikä välttämättä enää parane nykyisestä. Englannin suurseurojen pitäisi hävetä Walcott-jahtiaan.

Alexander Netherton