Professionally Speaking: avaudu omalla riskilläsi


Jalkapalloseuran ensimmäinen sääntö on: älä puhu tästä jalkapalloseurasta. Toinen sääntö on: älä puhu tästä jalkapalloseurasta.

Joe Hart, sinua on muistutettu.

Tiistaina Englannin jalkapallofanit olivat iloisia nähdessään harvinaisen näyn: rehellisen jalkapalloilijan, joka antoi totuudenmukaisen ja rehellisen vastauksen kysymykseen hänen joukkueensa peliesityksestä.

Hartin arvio siitä, että Manchester Cityn ei pitäisi olla tyytyväinen esitykseensä Real Madridin vieraana meni kuitenkin liian pitkälle. Kommenttia seurasi pian erittäin julkinen lyönti näpeille, kun valmentaja Roberto Mancini teki selväksi, että vain hän arvostelee Cityn esityksiä.

Joukkueen kritisoiminen? Negatiivisten ajatuksien kertominen julkisesti? Miten kehtaat, Joe. Tiedän pelin hengen. Pelaajat eivät koskaan puhu pahaa tästä seurasta.

Tämä ei ole Manchester Cityn keksintö. Älä kuvittele, että tämä on Mancinin tai Cityn patentoima PR-politiikka.

Jokaisella englantilaisseuralla huipulta pohjalle on vastaava lähestymistapa. Kirjoittamattoman (tai usein myös kirjoitetun) säännön mukaan jalkapalloilijoiden ei pidä missään olosuhteissa kommentoida joukkuetta, manageria tai seuraa tavalla, joka voidaan edes etäisesti käsittää ei-toivotuksi.

Entä sananvapaus, pomo? Unohda se ja pidä ajatukset sisälläsi.

Henkilökohtaiset internet-sivut muuttivat asioita hetkeksi noin 10 vuotta sitten, mutta ne sivut on käytännössä tukahdutettu. Ne, jotka ovat vielä olemassa, ovat tarkasti moderoituja ja tarvittaessa asioihin puuttuvien mediavastaavien hallinnassa.

Twitter on tietysti kuuma juuri nyt, mikä on heittänyt kapulan rattaisiin. Jos pelaaja visertää 160 merkkiä ei-toivottua tekstiä, asia tulee kuitenkin nopeasti ilmi. Sosiaalinen media on jo niin tärkeä osa yhteiskuntaa, että on lähes mahdotonta kieltää pelaajia käyttämästä Twitteriä, mutta valonaraksi luokitellun tiedon jakamisesta varoitetaan tiukasti.

Mistä kaikki vainoharha? Minä itse asiassa näen sille perustelut...

Jos pukukoppiin tarkoitetut asiat eivät pysy pukukopissa, siitä voi teoriassa seurata katastrofi. Ei-niin-järkevät pelaajat voivat paljastaa joukkueensa ottelutaktiikan. Jos pelaaja avautuu toisesta kaikkien silmien edessä, kiertokulku on valmis: Joe Hart sanoo yhtä, Vincent Kompany toista, sitten Gareth Barry astuu esiin ja sanoo jotain aivan muuta. Kaupungin punainen puoli valmistautuisi katujuhliin "Cityn pukukoppikriisin" kunniaksi.

Helppoa elämää ja palkanmaksajan tyytyväisenä pitämistä ajatellen on helpompaa olla sanomatta mitään, yhtään mitään. Seurat istuttavat mielellään pelon henkilökuntaansa.

Ironista tilanteessa on se, että pelaajia rohkaistaan puhumaan pukukopin sisällä. Olen kuullut monen managerin valittavan "liian hiljaisista" pelaajista, koska voittavat joukkueet tarvitsevat pelaajia, jotka ottavat roolia ja "sanovat asiat niin kuin ne ovat" eivätkä pelkää muiden kritisoimista tai "mielipiteen omistamista". Se kertoo, että he välittävät.

Rehellisyyteen rohkaistaan. Miten joukkue voi kehittyä, jos se ei ole rehellinen itselleen? Jalkapalloseurojen julkisivu ei kuitenkaan yleensä kerro totuutta siitä, mitä seurassa oikeasti tapahtuu. Seurat ovat siihen tyytyväisiä.

Joe Hart ei joudu vaikeuksiin. Sisimmässään Roberto Mancini saattoi tuntea ylpeyden häivähdyksen maalivahtinsa asenteesta. Julkisesti hänen oli silti pakko soimata Hartia siltä varalta, että muu maailma kyseenalaistaisi sen, kuka heiluttaa tahtipuikkoa.

Minä olen sitä mieltä, että jalkapalloseurojen pitäisi kunnioittaa fanejaan enemmän. Emme ole täysin typeriä. Tiedämme, että pelaajat eivät voi aina sanoa mitä ajattelevat. Ei silti vahingoittaisi ketään, jos pelaajat saisivat olla hieman rehellisempiä. Itse asiassa suuri yleisö pitäisi pelaajista enemmän.

Se on valitettavasti riski, jota moni seura median aikakaudella ei halua ottaa.

Joten kun televisiosi ensi kerralla näyttää ottelun jälkeisen pelaajahaastattelun, on hyvä hetki käydä jääkaapilla.

Lue lisää ex-Valioliiga-pelaaja Adrian Clarken tekstejä täällä.