Professionally Speaking: Mark Hughes ansaitsi potkunsa


Voiko pelaajia olla koskaan liikaa? Tottakai. QPR:n viime aikojen rämpiminen on valitettavasti selvä merkki siitä.

Arvokkaita materiaaleja, rokotteita, vaarallista ydinjätettä ja sotaa suosivien diktaattorien tapauksessa myös aseita varastoidaan. Ammattilaisjalkapalloilijoita ei varastoida missään olosuhteissa. Siksi Mark Hughes ansaitsi potkunsa.

Hughesin olisi luullut ymmärtävän asian. Hän on ollut niin pitkään mukana jalkapallossa, että hänen pitäisi tietää, ettei liian suuri pelaajamäärä johda kuin yhteen asiaan - ongelmiin pukukopissa.

Aina, kun syntyy levottomuuksia millä elämänalalla tahansa, kapina perustuu massoihin. Jos joukkueessa on liikaa ykköskorin miehiä, jotka eivät mahdu pelaamaan, manageri yksinkertaisesti kerjää verta nenästään. "Pommiryhmää" yhdistää tyytymättömyys. Pelaajat liittoutuvat, valittavat managerista ja muodostavat liittouman pomoaan vastaan. Mitä hävittävää heillä on?

Kapinalla ei ole painoarvoa, jos kentällä tulee menestystä. Kun pisteitä tulee, soraääniä ei edes kannata kuunnella. Jos joukkue kuitenkin häviää illasta toiseen, mikä oli Hughesin ongelma, tyytymättömien pelaajien valta kasvaa nopeasti. Lopulta pukuhuone on menetetty.

Kun minä olin pelaajana Roots Hallilla 1999, Alan Little (Brianin vähemmän tunnettu veli) tuli Southend Unitedin manageriksi. Hän toi seuraan ensi töikseen puolet York Cityn joukkueesta ja lajitelman uusia naamoja. Hankinnat olivat ihan hyviä, mutteivät parempia kuin pelaajat, joita seuralla jo oli. Sillä ei ollut mitään väliä, sillä Littlen hankkimat pelaajat olivat alusta alkaen ykkösvaihtoehtoja pelipaikoilleen.

Kun Southend United ruuhkautui, isoa ryhmä pelaajia - minua heidän mukanaan - hyljeksittiin ennen kuin saimme mahdollisuuden tehdä mitään väärin. Emme halunneet olla eristyksissä, ei-toivottuja ja sivustakatsojia, joten mitä me teimme? Haukuimme manageria aina tilaisuuden tullen emmekä edes yrittäneet ystävystyä uusien hankintojen kanssa. Seurauksena oli huonohenkinen, hajanainen alisuorittajaryhmä.

Soittaako tämä mitään kelloja, QPR?

Jokainen manageri tuo joukkueeseen omia pelaajiaan, se kuuluu asiaan. On kuitenkin erittäin tärkeää ajaa heidät sisään joukkueeseen, ei jyrätä vanhoja pelaajia pois tieltä. Jos pelaajia on liikaa, jotkut on päästettävä lähtemään. Hughes ei tehnyt niin, mikä oli hänen amatöörivirheensä Loftus Roadilla.

Harry Redknapp oli paras mahdollinen valinta yrittämään Queens Park Rangersin säilyttämistä Valioliigassa. En epäile sitä hetkeäkään.

Nyt kaikki joukkueessa lähtevät nollasta liikkeelle, mikä rauhoittaa harjoituskeskuksen välittömästi. Redknapp ei ole robotti, vaan hänellä on omat ennakkoluulonsa kuten kaikilla meillä. Yksittäisillä pelaajilla on silti melko tasaiset mahdollisuudet näyttää kykyjään tammikuuhun asti ja vakuuttaa manageri siitä, että heidän pelipaikalleen ei tarvita vahvistuksia.

Mark Hughes hankki joitakin todella hyviä pelaajia. Kukaan ei voi väittää, etteivätkö vaikkapa Julio Cesar, Junior Hoilett, Esteban Granero ja Bobby Zamora ole nostaneet rimaa Länsi-Lontoossa.

Redknappin tarvitsee vain saada joukkueen fiilis kuntoon ja löytää oikea sekoitus. Eikö se ole juuri se, mitä hän tekee parhaiten?

Nimekkäiden pelaajien hankkiminen oman joukkueen tilanteesta välittämättä vain siksi, että pelaajat sattuvat olemaan saatavilla, toimii ehkä Football Managerissa. Oikeassa elämässä se ei toimi.

Ammattilaisfutareilla on tunteet, eivätkä he halua tulla huonosti kohdelluiksi. Jos ammattilaisjalkapalloilijat kokevat epäoikeudenmukaisuutta, näkevät korvaajansa antavan kentällä vain 75 prosenttia itsestään ja joutuvat sivuun kokoonpanosta ilman kunnon mahdollisuutta, he turhautuvat. Etenkin, jos joukkue ei parane muutosten myötä.

Valittamisen aika on QPR:ssä ohi.

Kuten Harry Redknapp totesi ensimmäisessä lehdistötilaisuudessaan, nyt ei tarvita muuta, kuin että QPR:n lahjakkaat pelaajat tekevät kovasti töitä toistensa eteen ja että joukkue yrittää päästä yhdessä parhaimmilleen.

Jos näin käy, QPR tuskin putoaa. Pelastuminen ei ole liian myöhäistä.

Adrian Clarke