Vitsi Stokessa: valitettavasti Michael Owenin ura on ollut ohi jo vuosikymmenen


Rakastin Michael Owenia. Olin lumoutunut siitä hetkestä lähtien, kun hän teki läpimurtonsa.

Hänen nousunsa ammattilaistasolle oli kuin satua. Hän oli poika, joka sai miehet näyttämään siltä kuin he eivät olisi koskaan aiemmin pelanneet.

Fiksu, hyvännäköinen, omistautunut ja äärimmäisen lahjakas - ihmepojalla oli kaikkea.

Pikakelaus tähän päivään ja Owenin matka alaspäin on saavuttanut paikoista pimeimmän, Stoke Cityn - jälleen penkillä istumista Valioliiga-seurassa, joka maksaa hänelle maineesta eikä tehokkuudesta. Kysymys kuuluu: saiko hän kaiken liian aikaisin?

Aikainen lintu madon nappaa, kuuluu sanonta, ja Owenin uran alkutaival kääntyi nopeasti uskomattomaksi maineen ja rikkauksien juhlaksi.

Lapsenkasvoinen cheshireläinen oli 17-vuotias tehdessään maalin Liverpool-debyytissään toukokuussa 1997. Hädin tuskin vuotta myöhemmin hän oli Valioliigan kultaisen kengän voittaja, vuoden 1998 MM-kisapelaaja ja sijoittui Zinedine Zidanen jälkeen toiseksi Ballon d'Or -kisassa.

Samanaikaisesti Owen oli tehnyt miljoonien puntien arvoisia sponsorisopimuksia ainakin viiden huippuyrityksen kanssa, ostanut läjän kartanoita perheelleen, voittanut BBC:n arvostetun Vuoden urheilupersoona -palkinnon ja vakuuttanut jalkansa 40 miljoonalla punnalla.

Tämä juhla sai todennäköisesti Gordon Ramsaynkin punastumaan. Owen ei kuitenkaan ollut ensimmäinen.

40 vuotta aiemmin 17-vuotias brassipoika nimeltään Pele oli voittanut MM-kullan ja maailmanlaajuista ylistystä pelattuaan upeasti Ruotsin MM-kisoissa 1958.

Neljä vuosikymmentä myöhemmin Owenin nopeus, vaarallisuus ja tappajanvaisto pääsivät parrasvaloihin ja vertailut kaikkien aikojen jalkapalloilijan ja Englannin tulokastähden välillä näyttivät täysin perustelluilta.

"Owen on mies, joka näyttää pojalta", sanoi Pele vuonna 1998. "Hän on todella vaarallinen vastustajan puolustuksille, valtava lupaus. Hänestä voi tulla legenda."

Kun nyt tiedämme tarinan myöhemmät vaiheet, voimme todeta, että Owen ei liity Pelen seuraan historian parhaiden pelaajien joukkoon. Hänestä ei tullut edes yksi sukupolvensa parhaista.

Monet väittävät hänen urahuippunsa olleen Ranskan MM-kisat, joissa hänen pelottomuutensa oli täysin lumoavaa. Se oli jakso 1990-luvulla, jolloin Owen oli parhaimmillaan - eli vastustamaton.

Vuonna 2001, uransa parhaalla kaudella, Owen laukoi 38 maalia. Hän johti Liverpoolin Englannissa ja Euroopassa cup-triplaan ja Englannin MM-kisoihin, kiitos hattutempun Saksa-ottelussa. Kuorrutus kakun päälle tuli Ballon d'Or -kilpailussa, jonka Owen voitti ennen Zidanea, Raulia ja Ronaldoa.

Samalle tasolle Owen ei enää koskaan noussut. 21-vuotiaana Owenin ura oli lähdössä hitaaseen ja valitettavaan laskuun.

Loukkaantumiset olivat vaivanneet Owenia satunnaisesti aina siitä lähtien, kun hän sai takareisivamman Leeds-vierasottelussa huhtikuussa 1999. Se aiheutti tason heilahteluja. Burnoutistakin oli oireita: seuraus siitä, että murrosikäisen vartalo pakotettiin tositoimiin maailman kovimmassa liigassa viikosta toiseen.

Ennen Owenin aikoja oli todella harvinaista, että jalkapalloilija aloitti huippu-uransa teini-iässä, etenkin jos se tarkoitti avauskokoonpanon paikkaa 50 ottelun kaudella. 1970- ja 1980-luvuilla vakiokokoonpanoon noustiin vasta 21- tai 22-vuotiaana. Myöhäiset teinivuodet harjoiteltiin, kiillotettiin nappulakenkiä ja annettiin kehon käydä luonnollinen kasvunsa loppuun (joskin epätietoisesti).

Owen oli kuitenkin teininä niin hyvä, että häntä oli pyydetty pelaamaan kolmesta neljään kertaan viikossa 12-vuotiaasta lähtien. Häntä heiteltiin edestakaisin Englannin nuorisomaajoukkueiden, Cheshiren alueen edustusryhmien ja Liverpoolin akatemian välillä.

Päälle neljä vuotta kiihkeitä pelejä Valioliigassa, FA Cupissa, Liigacupissa, UEFA Cupissa ja arvokisoissa sekä todella vähän vapaa-aikaa: katastrofin ainekset ovat kasassa. Owen oli hädin tuskin kolmannella vuosikymmenellään ja aloittamassa glooriantäyteistä matkaa, mutta hänet oli jo kulutettu loppuun. 21-vuotiaana Owenin keho, hauraat luut ja korjaillut takareidet natisivat liitoksistaan eikä teinisensaatio enää pystynyt pelaamaan odotetulla tasolla.

Owenin esitykset näyttivät tietä muille lupaaville nuorille uudella Valioliigan aikakaudella. Yhtäkkiä managerit joka puolella maata eivät olleetkaan niin vastahakoisia ajatukselle junnujen vahvasta sisäänajosta edustusjoukkueen kokoonpanossa. Jos Owen pystyi siihen, mikseivät muut teinilupaukset pystyisi?

Pian nähtiinkin luiseva Rio Ferdinand ja finninaamainen Joe Cole West Hamin avauskokoonpanossa 17 vuoden iässä. Heidänkin uraansa ovat varjostaneet rasituspohjaiset loukkaantumiset ja burnout. Joukon jatkoksi voi lisätä aiemmat teinitähdet Alan Smithin, Robbie Fowlerin, Francis Jeffersin, Nick Barmbyn ja uusimpana Wayne Rooneyn, joka joidenkin näkemysten mukaan on nyt huipputasollaan.

Rooney on rotevampi ja kestävämpi kuin Owen, mutta pahaenteisen lähellä ennenaikaista taantumista.

Tietysti oli upeaa nähdä hänen - Owenin tyyliin - nousevan pinnalle EM-kisoissa 2004. Mutta kuinka paljon enemmän Rooneysta olisikaan saatu irti, jos hänet olisi vuorattu pumpulilla hänen ensimmäisinä ammattilaisvuosinaan? 26-vuotiaana hän on julkaissut kirjan nimeltä "Vuosikymmeneni Valioliigassa". Ihme saa sattua, jos 10 vuoden päästä tulee jatko-osa nimeltä "20 vuottani Valioliigassa".

Näiden pitäisi olla varoittavia esimerkkejä. Pelaajat saavuttavat potentiaalinsa ja pysyvät huipulla pidempään vain, jos lahjakkuuksia pidetään taustalla hieman pidempään ja heille asetetaan maltillisemmat odotukset.

Rakastin Michael Owenia hänen taitojensa ja valtavan potentiaalinsa takia. Hetken uskoin oikeasti, että hän saattaa olla uusi Pele, ja hänen esityksensä nuorena miehenä vain villitsivät hypeä.

Aikainen lintu nappasi kuitenkin madon liian aikaisin. Vatsa oli liian tyhjä, kun nälkä yllätti seuraavan kerran.