Ylistys Dimitar Berbatoville


Trumpettisoolo kiertelee lämpimässä yöilmassa. Kuu on kirkas ja loistaa matalalla. Kamera liukuu kuvaamaan englantilaista maaseutuhuvilaa ja sen kuunvalossa kylpevää aulaa.

Sisällä mies polttaa tupakkaa. Hänen oikealla puolellaan lattialla makaa hylätty knalli. Miehen vasemmalla puolella on nuuskapurkki ja kävelykeppi, keikarimaisen elämätyylin ikuiset tunnusmerkit.

Jos et vielä tunnistanut miestä, kerrottakoon, että hän on Dimitar Berbatov.

Satojen kilometrien päässä kiireisessä Lontoossa työläiset viimeistelevät paperitöitä. Tämä on siirtoikkunan viimeinen päivä, 24-tunnin jakso, pieni kapitalismin saareke, jonka aikana monet kokevat lyhyitä ekstaasin hetkiä ja loputtomia vastoinkäymisiä.

Berbatovinkin tulevaisuudesta tehdään päätöksiä. Hän on matkalla kaupunkiin, kohti uutta vaihetta ja paikkaa, jossa esitellä vaivatonta elämäntapaa.

Mutta vapaa-aikaan tykästynyt ystävämme ei huolehdi asiasta. Hän on korkeammalla tasolla ja huolissaan enemmin Rousseausta kuin Rooneysta. Berbatov ei oikeastaan ole koskaan kuullutkaan Fulhamista, vaikka Martin Jolin nimi soittaakin kelloja.

Häntä on kiinnostanut enemmänkin. Aikoinaan Manchesterissa Berbatov omistautui työelämään armottomalla pieteetillä.

Mutta Berbatovia kuluttivat fanit, jotka eivät ymmärtäneet. He vertasivat Berbatovia pelaajiin, jotka olivat kyvykkäitä juoksemaan vaikka kuusi maratonia, mutta eivät pystyisi salpaamaan katsojan henkeä edes tyhjiössä. Lopulta samoin teki myös Sir Alex Ferguson.

Berbatov ei tee samaa virhettä uudelleen. Hän on nyt sitoutunut vain hyvään elämään, ja miksi ei? Hän oli epäonninen joutuessaan sellaisten ihmisten seuraan, jotka eivät käsittäneet känen suuruuttaan. Ne, joilla on edes hieman rakkautta sydämessään, toivovat pääkaupungin kohtelevan häntä hyvin.

Ja nyt, kuuntele tarkasti. Piano liittyy trumpetin soittamaan musiikkiin. Bryan Ruiz, toinen yön kulkija, avaa oven Berbatov-kartanoon kädessään 700 punnan arvoinen viski. Kaltaisensa sielut löytävät toisensa ja kamera poistuu paikalta.